Final Fastasy (NES) 1987

Vuonna 1987 viisi vuotta aikaisemmin perustettu japanilainen Square Co. Ltd. oli konkurssin partaalla. Se oli kokeillut onneaan pelimarkkinoilla monenlaisilla julkaisuilla aina ammuskelusta ajopeleihin. Myyntiluvut eivät olleet toivotun kaltaisia ja sen vuoksi Squaren porukasta kasattiin niin kutsuttu A-tiimi, johtajanaan Hironobu Sakaguchi, kehittämään yhtiön joutsenlaulu peliteollisuudelle. Inspiraatiota haettiin miljoonia myyneestä Dragon Quest-pelisarjasta ja joulukuussa 1987 ensimmäinen Final Fantasy näki päivänvalon. Enteellisesti nimetty viimeinen fantasia jäi kuitenkin kaikkea muuta, kuin viimeiseksi.

Final Fantasy kertoo tarinan neljästä valon soturista, joista kukin kantaa mukanaan yhtä mystistä elementaalikuulaa. Heidän tehtävänsä on saada sammuneet kuulat loistamaan jälleen maan, tulen, veden ja tuulen väreissä ja tässä onnistuakseen, heidän on kohdattava Neljä Paholaista, jotka piilottelevat maailman neljällä kulmalla.

Seikkailun alussa pelaajan tehtävänä on koota omat neljä valon soturiaan kuudesta erilaisesta hahmoluokasta. Soturi pystyy heiluttamaan raskaita aseita miekoista kirveisiin ja kestää iskuja hyvin, munkki (englanninkielisessä versiossa Mustan vyön taitaja) taistelee paljain käsin ja varas väistelee viekkaasti vihollisen iskuja, sekä mahdollistaa nopeat perääntymiset liian haastavista mittelöistä. Loitsijoita edustavat myöhemmin sarjassa hyvin tutuksi tulevat valkoinen, musta ja punainen maagi. Valkoinen maagi taitaa parannus ja suojausloitsut, musta taas suoraan viholliselle vahinkoa tekevät. Punainen maagi oppii perusloitsut sekä valkoisesta että mustasta, mutta kykenee myös heiluttamaan miekkaa, tosin huomattavasti heikommin, kuin soturi. Hahmoluokkia kannattaa miettiä tarkasti, koska niitä ei voi muuttaa enää pelin alettua. Liian monella soturilla on vähäiset parantamisvaihtoehdot, useampi maagi taas kestää huonosti fyysistä kuritusta.

Pelaajan joukkio aloittaa suurelta maailmankartalta, jossa matkataan kaupunkien ja luolastojen välillä. Maasto vaihtelee vihreistä nummista metsiköihin ja aavikoista vuoristoihin. Aluksi eteneminen on hyvin rajoitettua, mutta myöhemmin matkustusmuodot laajenevat veneilyyn, merenkäyntiin ja jopa lentämiseen. Kaupungeista saa elintärkeää tietoa seuraavasta määränpäästä, täydennyksiä aseisiin ja loitsuihin, sekä kestopisteet täyteen majatalossa nukkumalla. Kaupunkeja asuttavat ihmisten lisäksi haltiat, kääpiöt ja eräällä saarella jopa lohikäärmeet.

Jos pelaaja uskaltautuu pois kaupunkien suojasta aika ajoin hirviöjoukkio yllättää ja tällöin siirrytään taisteluruutuun. Mittelö käydään kunkin osallistujan hyökätessä vuorotellen. Kun kaikki viholliset on kukistettu, pelihahmot kartuttavat kokemuspisteitään, kohoten lopulta korkeammille tasoille. Tämä tietää taas enemmän kestopisteitä ja loitsimistaitoa. Koska valon soturit aloittavat varsin heikkoina, on tasojen nostaminen tärkeää jo ihan hengissä säilymisen kannalta. Myöhemmin on sitten mahdollista aloittaa taktikointi voimistusloitsujen ja elementaalihyökkäysten kanssa.

Taktiikkaa voi harrastaa myös pelin mittavassa valikossa, josta näkee muun muassa soturien tasoihin liittyvät numeroarvot. Ostettuaan uusia varusteita hahmolleen, täytyy ne käydä aktivoimassa equip-valikossa. Loitsulistat taas löytyvät kohdasta magic. Loitsuja voi käyttää maagin tasosta riippuen rajoitetun määrän ja sen vuoksi täytyykin olla tarkkana, etteivät voimakkaimmat mustat magiat, tai tärkeät parannustaiat pääse loppumaan ennen luolaston loppupomoa.

Final Fantasyn (ja lähes koko sarjan) musiikista vastaa Nobuo Uematsu. Teemat ovat tunnelmallisia ja jäävät takuuvarmasti soimaan päähän pidempien pelisessioiden jälkeen. Osa kappaleista on säilynyt uusimpiin Final Fantasyihin asti, kuten pääteema ja preludi.

Verrattuna nykypelien grafiikkaloistoon on alkuperäinen viimeinen fantasia suorastaan karuakin rumemman näköinen. Ilmestyessään se oli kuitenkin lähes viimeistä huutoa ja erottui edukseen NES-pelien joukosta. Hahmoilla oli hyvin tunnistettavat erikoispiirteet, hirviöt olivat yksityiskohtaisia, eikä ruudunpäivityksessäkään ollut valittamista.

Final Fantasy julkaistiin myös Amerikassa kolme vuotta Japanin ilmestymisen jälkeen rajun mainoskampanjan saattelemana ja se onnistuikin myymään kohtalaisesti. Eurooppalaiset eivät koskaan saaneet omaa versiotaan ja ensimmäinen virallinen kosketus oli Playstationin remake vuonna 2003.

Ensimmäinen Final Fantasy on kestänyt aikaa erittäin hyvin, kiitos sen suuren uudelleenpelaamisarvon. Hahmoluokkayhdistelmiä on yli sata erilaista ja niiden myötä taisteluihin täytyy suunnitella omanlaisensa lähestymistavat. Pelin suurimmat fanit ovat läpäisseet pelin haasteen vuoksi heikoilla hahmoyhdistelmillä ja jopa ainoastaan yhdellä valkoisella maagilla! Kokonaisuudessaan peli on nostalgiatrippi joka tuo tuulahduksen maailman suosituimman JRPG sarjan juurilta.

Fina Fantasy on uudelleenjulkaistu useita kertoja, ensimmäisen kerran jo 1989 MSX:lle. Viimeisin versio on julkaistu Windows Phonelle vuonna 2012 radikaalisti parannellulla ulkoasulla ja päivitetyllä pelimekaniikalla.













Final Fastasy II (NES) 1988

Samoihin aikoihin, kun alkuperäinen Final Fantasy asetettiin kauppojen hyllylle ympäri Japania, kehitteli Squaren porukka jo jatko-osaa. Ensimmäisen osan menestyksen myötä puitteet kasvoivat kunnianhimoisemmiksi sekä tasosysteemin, että tarinan osalta. Final Fantasy II julkaistiin joulukuussa 1987, vain vuosi edeltäjänsä jälkeen.

Pelin tarina kertoo neljän päähahmon, Firionin, Marian, Guyn ja Leonin taistelusta Palamecian imperiumia ja sen pahaa keisaria vastaan. Keisari on tehnyt sopimuksen helvetin joukkojen kanssa ja alistaa näiden avulla valtansa alle kaupungin toisensa jälkeen. Alussa paettuaan kotikylänsä tuhon tieltä sankarimme liittyvät Altair-kaupungissa majailevien Villiruusu-kapinallisten riveihin. Uusien liittolaistensa kanssa joukkio lähtee seikkailuun värväten apuvoimia ja keinoja vastata imperiumin ylivoimaiseen taistelutaitoon ja – varustukseen. Tarina on alkuperäistä Final Fantasya hahmokeskeisempi ja dialogia on lisätty selvästi. Kohtauksiin kuuluu salaliittoja, uhrautumista, petosta, sankaritekoja ja jopa viettelystä. Firion, Maria ja Guy pysyvät joukkiossa koko pelin ajan, mutta Leonin paikalle astuu välillä sivuhahmoja loistavasta parantajasta aina keihäällä varustettuun lohikäärmeritariin.

Final Fantasy II hylkää edeltäjänsä hahmoluokkasysteemin ja antaa pelaajalle vapaat kädet kehittää mieleisensä pelitavan. Kokemustasot on korvattu monimutkaisella taitosysteemillä, joka kattaa eri aseiden käytön ja loitsimisen. Kaikki sankarit aloittavat lähes samalta viivalta kestävyyspisteiden ja voiman osalta, mutta taistelujen jälkeen jaellaan bonuksia riippuen siitä, kärsikö hahmo mittelössä vahinkoa, käyttikö kirvestä, vai keskittyikö tovereiden parantamiseen. Paljon kärsinyt soturi saattaa lisätä kokonaiskestopisteitään, kirveen käyttötaito voi parantua tai parannustaikojen teho nousta. Systeemi kannustaa pelaajaa asettumaan koko ajan vaikeampia vastustajia vastaan, sillä liian helposta hirviöstä ei enää myöhemmin miekkakäsi kehity. Toisaalta taas liian korkeatasoiseen örkkiin ei alikehittyneenä saa tehtyä edes naarmua. Valitettavasti tasosysteemi oli pelin julkaisusta lähtien hieman rikkinäinen ja esimerkiksi taikojen kehittäminen oli uskomattoman pitkällistä puuhaa ja siitä seuraavat hyödyt eivät korvanneet vaivaa. Systeemiä on sittemmin paranneltu uusintajulkaisuissa.

Muuten taistelut muistuttavat paljolti alkuperäistä Final Fantasyä sillä erotuksella, että taisteluruutu on avonaisempi ja vihollisia saattaa vastaan asettua enää kahdeksan ensimmäisen osan yhdeksän sijasta. Lisäksi pelaajalla on mahdollisuus siirtää hahmoja takariviin, josta pystyy jakelemaan kaukohyökkäyksiä ja kärsiä hieman vähemmän vahinkoa fyysisistä hyökkäyksistä. Toisaalta myös viholliset käyttivät samaa tekniikkaa, joten vain ensimmäisiä pystyi kurittamaan fyysisesti ennen siirtymistä perän pitäjiin. Pelihahmoille opetettavia loitsuja on hengästyttävä määrä ja koska jokaisesta sankarista voi kehittää maagin, on niiden jakaminen tärkeää selviytymisen kannalta. Parannusloitsuja saattaa esimerkiksi kannattaa opettaa vähän jokaiselle, sillä jos pääloitsija heittää taistelussa lusikan nurkkaan, saattaa kuolema korjata hyvinkin nopeasti. Final Fantasy II on sarjan ensimmäinen peli, joka käyttää manapisteitä (MP) taikavoimien kapasiteetin esittämiseen. Jokainen loitsu kuluttaa tietyn määrän manaa ja pisteiden käydessä vähiin ei loitsiminen enää onnistu.

Final Fantasy II esittelee myös uniikin avainsanajärjestelmän, joka tuo keskusteluihin erityistä syvyyttä. Mainitsemalla esimerkiksi kapinallisten salasanan, saa eri sivuhahmoilta monenlaisia vastauksia. Useimmiten pelissä edetäkseen täytyykin löytää oikea hahmo, jolle avainsanan voi sanoa.

Sarjan toinen osa sisältää ensimmäistä kertaa rakastetut chocobo-linnut, jotka ovat olleet osa jokaista Final Fantasya siitä lähtien. Nämä keltaiset (FFII:ssa valkoiset) kuormajuhdat kuljettavat sankareita selässään maailmankartalla suojellen samalla satunnaistaisteluilta. Myös Cid niminen sivuhahmo tekee debyyttinsä kapinallisten ilma-alusmekaanikkona.

Final Fantasy II:ta ei koskaan julkaistu Japanin ulkopuolella alkuperäisessä ulkoasussaan, vaikka lokalisoinnista oli kyllä puhetta Nintendo of American kanssa. Tämän vuoksi ensimmäinen mahdollisuus sen pelaamiseen tuli muualla maailmassa vasta 2003 Playstationille julkaistun Final Fantasy Originsin myötä. Tämän jälkeen se on julkaistu maailmanlaajuisesti myös Game Boy Advancelle ja PSP:lle.

Valitettavasti Final Fantasy II on vaikean pelimekaniikkansa ja edeltäjäänsä verrattuna vähäisten parannusten takia yleisesti määritelty sarjan heikoimmaksi osaksi ja siitä kertovat myös pienimmät myyntiluvut. Sillä on kuitenkin omat kannattajansa ja sen vuoksi fanikäännetty englanninkielinen emulaattori-ROM, FF2j, olikin ilmestyessään varsin haluttua tavaraa. Yhä nykyäänkin tämä fanikäännös on ainoa tapa pelata Final Fantasy II:ta englanniksi alkuperäisessä ulkoasussaan.















Final Fastasy III (NES) 1990

Super Nintendon kolkutellessa ovelle ja Mega Driven ollessa jo arkipäivää sekä Japanissa, että Amerikassa, Square julkaisi fantasiasarjansa kolmannen osan 8-bittiselle Nintendolle huhtikuussa 1990. Parin vuoden hitaan pelien julkaisutahdin aikana yhtiö sai kyhättyä kasaan siihen asti monimutkaisimman ja suurimman roolipelieepoksensa, Final Fantasy III:n.

Eräänä päivänä neljä nuorukaista putoaa kuiluun tutkiessaan mystistä maanjäristystä. Kuilusta paljastuvasta luolasta he löytävät Tuulen Kristallin, joka kertoo ystävysten olevan valitut neljä Valon Soturia, tehtävänään pelastaa maailma vajoamasta pimeyteen. Avuksi seikkailuun kristalli lahjoittaa voimansa, viisi ensimmäistä hahmoluokkaa.

Suurin uudistus sarjan kahteen edelliseen osaan verrattuna Final Fantasy III:ssa ovat juuri hahmoluokat ja niiden suuri määrä. Etsiessään elementaalikristalleja Valon Soturit saavat käyttöönsä yhteensä 21 eri hahmoluokkaa. Siitäkin huolimatta, että monet uusista luokista päivittävät jo aikaisemmin omistettuja, on ero alkuperäiseen Final Fantasyyn valtava. Sarjan ensimmäisestä osasta tekevät paluun soturi, munkki, varas, sekä valkoinen, musta ja punainen maagi. Tämän lisäksi pelaaja pääsee hyödyntämään muun muassa samoojaa, jousipyssyn mestaria, bardia, joka laulaa viholliset suohon tai soittaa omalle joukkueelle voimistusviisuja, sekä kutsujaa, joka ohjastaa valtavat hirviöt vastustavan kimppuun. Hahmoluokkien vaihtelun mukana tulee myös varusteiden muuttelu, sillä ritarille sopiva haarniska ei ehkä istu tiedemiehen hartioille, eikä bardin harppu kelpaa yleensä kirvestä heiluttavalle viikingille.

Hahmoluokkien lisäksi paluun tekevät myös roolipeleille ominaiset kokemustasot, joita kartutetaan maailmankartalla ja luolastoissa yllättävissä satunnaistaisteluissa. Kamppailu muistuttaa hyvin paljon sarjan kahta aikaisempaa osaa: jokaiselle hahmolle asetetaan toiminto ja jäädään odottamaan seuraavaa vuoroa. Yksi parhaista uudistuksista on automaattitähtäys, joka siirtää mahdolliseen jo kukistuneeseen viholliseen kohdistuneen iskun seuraavalle vainolaiselle. Kahdessa aiemmassa osassa peli ilmoitti tällaisen hyökkäyksen olevan yksinkertaisesti tehoton. Uutta on myös vihollisten kyky yllättää pelaaja myös takaapäin, kääntäen pelihahmojen rivisijoittelun päälaelleen. Kokemuspisteiden ja – tasojen lisäksi taistelusta irtoaa saaliiksi kapasiteettipisteitä, joita käytetään hahmoluokkien vaihtamiseen. Jos kapasiteettia on tarpeeksi, onnistuu luokan vaihtaminen milloin tahansa pelin aikana ja joissakin kohdissa se onkin välttämätöntä eteenpäin pääsemisen kannalta.

Final Fantasy III on lähes kaksi kertaa yhtä suuri kuin edeltäjänsä. Maailman kokoa alkaa tajuta vasta sen jälkeen, kun aloituskartta, Lentävä Manner, osoittautuukin vain pieneksi sumuun kääriytyneen oikean maailman yllä leijuvaksi saarekkeeksi. Matkaa tehdään apostolinkyydin ja chocobon lisäksi laivalla, kolmenlaisilla ilma-aluksilla ja jopa sukellusveneellä!

Sarjan kolmannessa osassa tavataan ensimmäistä kertaa, alkuperäisen Final Fantasyn hahmoluokkakorotusta lukuun ottamatta, muutama sivutehtävä, jotka eivät ole pakollisia pääpelin selvittämisen kannalta. Pelaaja voi esimerkiksi käydä alistamassa pari voimakasta kutsumispetoa käyttöönsä, tai tutkia täysin vapaaehtoista merenalaista luolaa. Ensiesiintymisen tekevät pelissä myös lähes chocobojen veroista suosiota nauttivat mooglet. Nämä pyöreät, valkoiset ja punanenäiset otukset ovat tämän jälkeen vierailleet lähes jokaisessa pääsarjan pelissä ja tehneet cameoita myös Squaren muihin julkaisuihin, kuten Secret of Manaan.

Final Fantasy III myi ilmestyessään hyvin ja sai kriitikoilta positiivisia arvosteluja. Peliä ei kuitenkaan milloinkaan nähty Japanin ulkopuolella, koska Square halusi panostaa sarjan seuraavaan, Super Nintendolle julkaistavaan osaan. Ennen vuoden 2006 raskaalla kädellä pelin kasvoja kohottanutta uusintaversiota ei Final Fantasy III:a nähty englanniksi Wonderswan Color remake-huhuista huolimatta, kuin jälleen kerran fanien kääntämässä ROM:ssa. Vuonna 2011 peli julkaistiin myös mobiilialustoille.

FFIII nauttii fanien keskuudessa suurta arvostusta, koska se esitteli ensimmäistä kertaa myöhemmin sarjassa toistuvan hahmoluokkasysteemin laajassa mittakaavassa. Monet luokat ovat säilyneet sellaisenaan eri peleissä tähän päivään asti. Tämä monipuolisuus antoi myös runsaasti uudelleenpelaamisarvoa ja mahdollisuuksia taisteluihin.













Final Fastasy IV (SNES) 1991

Vaikka uunituore SNES oli vuonna 1991 kaikkien huulilla, myös Nintendon vanhalla 8-bittisellä konsolilla oli vahva käyttäjäkunta. Tämän vuoksi huhut kertovat Squaren suunnitelleen yhtä aikaa kahta Final Fantasyä, yhtä molemmille Nintendon konsoleille. Rahoituksen ja ajan loppuessa yhtiö päätti kuitenkin keskittyä tulevaisuuden lupaukseen ja julkaisi heinäkuussa 1991 Final Fantasy IV:n Super Nintendolle.

Tarinallisesti neljäs osa on sarjalle lähes käänteentekevä eepos. Baronin kuningaskunnan ilmavoimien komentaja Cecil saa tehtävän anastaa Veden Kristallin Mysidiasta, loitsijoiden kylästä. Koska taikurit eivät anna kiveä suosiolla, joutuu Cecil turvautumaan voimakeinoihin. Paluumatkalla karaistunut soturi tulee kuitenkin katumapäälle ja ilmaisee paheksuntansa kuninkaalle sillä seurauksella, että hänet pudotetaan alokkaan tasolle ja lähetetään kuriirin hommiin lähiprovinssiin. Näistä asetelmista alkaa kymmeniä tunteja kestävä tarinajatkumo, josta ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Tajuttuaan Baronissa olevan jotain vialla Cecil kerää ympärilleen toverijoukon, jonka kanssa alkaa selvittää pian koko maailmaa uhkaavaksi paljastuvaa salajuonta. Matkan aikana ystävästä tulee vihollinen, lapsesta kasvaa aikuinen muutamassa päivässä ja loppupuolella törmätään lähes Imperiumin Vastaiskumaisiin paljastuksiin. Super Nintendon suorituskyky mahdollisti Final Fantasy IV:lle paljon vanhoja konsoleita paremmat kerronnalliset välineet. Hahmoille saatiin tunteita kuvastavia eleitä ja tarinaa eteenpäin vieviä välinäytöksiä oli helpompi toteuttaa.

Eeppisestä tarinasta huolimatta suurin osa peliajasta vietetään kuitenkin jälleen satunnaisissa taisteluruuduissa. Final Fantasy IV:ssä esiintyy ensimmäistä kertaa vallankumouksellinen Active Time Battle (ATB) systeemi, joka mahdollistaa taistelujen käymisen reaaliajassa. Sarjan kolmessa ensimmäisessä pelissä seuraavaa siirtoa pystyi miettimään rauhassa, mutta FF IV:ssä liian pitkän arpomisen aikana hirviöt vyöryvät päälle. Lisäksi erikoishyökkäyksillä on oma valmistautumisaikansa, esimerkiksi mitä voimakkaampi loitsu, sitä kauemmin sitä kestää manata.

Jollei reaaliaikainen taistelu vielä sekoita pakkaa, myös pelihahmojen ryhmäkokoonpano uudistuu sarjan neljännen osan myötä. Taisteluruudun oikeassa reunassa saattaa olla parhaimmillaan viisi käskytettävää hahmoa, joista kolme välttämättä eturivissä ja kaksi takarivissä. Tämä aiheuttaa vähemmän päänvaivaa kuin luulisi, sillä peli sanelee melko tasapainoisia hahmojoukkoja.

Juuri tämä aspekti on myös yksi pelin uudistuksista. Ensimmäistä kertaa sarjan historiassa sankareilla on pysyvät hahmoluokat koko pelin ajan. Esimerkiksi Cecil on pelin alussa Musta Ritari, Rydia kutsuja, Palom musta ja Rosa valkoinen maagi. Tämän lisäksi hahmot tulevat ja menevät tarinan kuluessa, joten jokaiseen yksittäiseen taisteluun pelaajalla on mahdollista osallistua vain ja ainoastaan sen hetkisellä hahmoluokkakokoonpanolla. Loitsuja ja erikoiskykyjä ei enää voi ostaa kaupasta, vaan niitä opitaan lisäämällä hahmojen kokemustasoja.

Huomattava muutos on tehty myös moninaisten pomotaisteluiden tiimoilla. Aikaisemmissa sarjan peleissä useimmat jättihirviöt sai kaadettua, kunhan kävi keräämässä tarpeeksi kokemusta tai viimeistään vaihtamalla hahmoluokkaa ja ostamalla uusia taikoja arsenaaliin. FF IV.n päälliköt tarvitsevat kuitenkin yleensä tietynlaisen lähestymistavan kaatuakseen. Jos esimerkiksi sumulohikäärmeen kimppuun hyökkää sen ollessa usvamuodossa, saa päälleen voimakkaan vastahyökkäyksen. Vesielementin arkkipaholaista taas kannattaa iskeä voimakkaimmalla ukkosloitsulla juuri silloin, kun se on kietoutunut nestevaippaan. Päänvaivaa aiheuttaa myös erään luolaston magneettikenttä, joka estää metallia sisältävien aseiden ja haarniskojen käytön. Uudistus tuo pelaajalle oivaltamisen ja onnistumisen kokemuksia, mutta vähentää hieman uudelleenpelaamisarvoa.

Final Fantasy IV pistää maailmankartan koossa sarjan kolmatta osaa paremmaksi. Mittavien maanpäällisten mantereiden lisäksi päästään laavankatkuiseen alamaailmaan ja jopa hetkeksi pois koko pallon pinnalta. Matkustusmuotojen uudistuksena pelaaja saa käytettäväkseen ilmatyynyaluksen, jolla pystyy kulkemaan matalikkojen kautta saarelta toiselle.

Seikkailua siivittää majesteettinen soundtrack, joka on Nobuo Uematsun arvostetuimpia. Se oli jopa niin ikimuistoinen, että yhä tänäänkin pelin rakkausteema on osana japanilaisten lasten musiikkikoulutusta.

Final Fantasy IV:n menestyksen myötä se julkaistiin myös Amerikassa. Koska sarjan kaksi edellistä peliä eivät olleet saaneet samaa kohtaloa, neljäs osa ristittiin Final Fantasy II:ksi. Tämän lisäksi se koettiin ilmeisesti liian monimutkaiseksi länsimaalaisille pelaajille, sillä julkaisuversiona toimi aikaisemmin myös Japanissa markkinoitu, helponnettu, Final Fantasy IV easytype, josta osa erikoiskyvyistä poistettiin ja taisteluita yksinkertaistettiin. Myös pelin sisältö joutui armottoman sensuurin kouriin, koska sen katsottiin sisältävän viitteitä uskontoihin. Amerikan Final Fantasy II myi todella hyvin ja oli arvostelumenestys. Eurooppalaiset jäivät tästä huolimatta jälleen ilman omaa versiotaan.

FF IV on ollut kautta aikojen yksi sarjan rakastetuimmista peleistä. Varmasti siksi se on ollut myös yksi ahkerimmin uudelleenjulkaistuista. Se sai vuonna 1997 Playstation, 2002 Wonderswan Color ja 2005 Game Boy Advance version. 2007 julkaistiin Nintendo DS:lle täysin uudistettu versio päivitetyllä grafiikalla ja kosketusnäyttöelementeillä. Pelin uusien kannattajien ja sitä lämmöllä muistelevien veteraanien suureksi iloksi julkaistiin myös lisäosa The After Years, joka oli ensin vain ladattavissa japanilasiin puhelimiin ja WiiWareen, mutta koottiin myöhemmin pääpelin kanssa samaan pakettiin PSP:lle The Complete Collectionin muodossa.



















Final Fastasy V (SNES) 1992

Lähes vuosittain uuden Final Fantasyn julkaissut Square ei jäänyt paistattelemaan sarjan neljännen osan menestykseen. Hieman yli vuosi FF IV:n ilmestymisen jälkeen, joulukuussa 1992, kauppojen hyllyille asetettiin uunituore Final Fantasy V. Japanilaiset olivat hurahtaneet sarjaan tässä vaiheessa jo siinä määrin, että se täytyi julkaista sunnuntaina (viikon ainoa vapaapäivä Japanissa), etteivät opiskelijat pinnaisi koulusta jonottaessaan omaa kappalettaan.

Tycoonin kuningaskunnan elementaalipyhäkössä Tuulen Kristalli tulee tiensä päähän ja räjähtää tuhansiksi sirpaleiksi. Tapahtuman seurauksena tuuli lakkaa puhaltamasta koko maailmassa. Samaan aikaan nuori vaeltaja Bartz Klauser ja hänen lemmikkichocobonsa Boco todistavat meteorin maahansyöksyä. Lähtiessään tutkimaan tapausta, Bartz törmää Lennaan, Tycoonin prinsessaan ja muistinsa menettäneeseen vanhukseen, Galufiin. Yhdessä kolmikko päättää lähteä Tuulen Kristallin pyhäkköön selvittämään arvoituksellisten luonnonilmiöiden syytä. Matkalla he saavat joukkoonsa merirosvoprinsessa Farisin. Saavuttuaan pyhäkköön nelikko löytää kristallin tuhoutuneena ja Tycoonin kuninkaan henkitoreissaan. Viimeisillä voimillaan kuningas nimittää joukon Valon Sotureiksi ja anoo heitä suojelemaan jäljelle jääneitä kolmea elementaalikristallia, ettei muinainen paha pääsisi valloilleen. Tämän jälkeen kristallin sirpaleet lahjoittavat sotureille voimansa: kuusi ensimmäistä hahmoluokkaa.

Juuri niin, Final Fantasy IV:n pysyvien hahmoluokkien jälkeen Square päätti kehittää pelimekaniikkaa täysin vastakkaiseen suuntaan. FF III:ssa hahmoluokkia oli yhteensä jo kolmatta kymmentä, mutta moni niistä oli joko täysin hyödytön, tai päivitys aikaisemmin ansaittuun. Final Fantasy V esittelee 22 täysin uniikkia hahmoluokkaa, joista kahdeksan on sarjassa aikaisemmin näkemättömiä. Esimerkiksi sininen maagi on erikoistunut oppimaan vihollisten loitsuja, berserkki hyökkää vastustajien päälle sokean raivon vallassa ja samurai luottaa itämaisiin miekkoihin ja salatekniikoihin. Hahmoluokkaa voi vaihtaa milloin tahansa ja uudenlaisten yhdistelmien ja tekniikoiden oppiminen onkin tärkeää, jos aikoo selvitä pelin mittavasta seikkailusta voittajana.

Uutena ominaisuutena Final Fantasy V:ssä itse Valon Sotureiden ohella myös hahmoluokat keräävät kokemustasoja. Jokaisella luokalla on tietty määrä tasoja, joiden myötä pystyy käyttämään esimerkiksi voimakkaampia loitsuja, tai aktivoimaan passiivisia kykyjä, kuten paremman iskujen välttämiskyvyn tai mahdollisuuden pitää asetta kummassakin kädessä. Tasojen kartuttaminen kannattaa, sillä täysin opitun hahmoluokan kyvyt voi siirtää edelleen joka paikan höylää muistuttavalle Freelancer-luokalle. Pelin loppupuolella Freelancerista voi usean pitkälle kehitetyn hahmoluokan ansiosta tulla tällä tavoin varsinainen höyryjyrä.

Taistelut itsessään muistuttavat sarjan aiempia pelejä. Viholliset tuhotaan erillisessä taisteluruudussa, johon siirrytään satunnaisesti luolastoissa ja maailmankartalla. Uudistuksena edellisen osan Active Time Battleen on lisätty helposti seurattava mittari, joka täyttyy hahmon vuoron lähestyessä.

Kristallien etsiminen ja tämän jälkeen pahaa Exdeathia vastaan taisteleminen kattaa kokonaisuudessaan kolme laajaa maailmankarttaa. Perinteiksi muodostuneet liikkumistavat tekevät paluun myös Final Fantasy V:een. Tällä kertaa kuitenkin vapaaehtoisten sivutehtävien määrää on lisätty aikaisempaa suuremmaksi. Uusien kutsuhirviöiden alistamisen ja piilotettujen luolastojen lisäksi pelaaja pystyy kokeilemaan onneaan ja taitoaan kahta niin sanottua superpomoa vastaan. Jo alkuperäisessä Final Fantasyssä pelaajalla oli mahdollisuus kohdata sattumalta mekaaninen tappokone War Mech, joka oli jopa koko pelin loppuvastusta haastavampi tuttavuus. Final Fantasy IV:ssä taas yksi viimeisen luolaston arkku piilotti armottoman kovan lohikäärmeen. FF V:ssä lopullisia haasteita edustavat Shinryu ja Omega, joista jälkimmäisestä on suunniteltu uudenlainen versio lähes jokaiseen sarjan seuraavista peleistä.

Final Fantasy V:ttä ei koskaan julkaistu Japanin ulkopuolella. Sitä pidettiin länsimaisille pelaajille liian vaikeasti lähestyttävänä ja monimutkaisena, joten lokalisaatiosta luovuttiin. Huhut kertovat suunnitelmissa olleen kuitenkin jopa pelin pääsarjasta erottava titteli Final Fantasy Extreme, jotta kuluttajat ymmärtäisivät sen olevan tarkoitettu vain kokeneimmille pelaajille. Amerikka ja Eurooppa saivat virallisen mahdollisuuden taitojensa testaamiseen kuitenkin vasta Playstationin Final Fantasy Anthologyn myötä vuonna 1999. Peli julkaistiin myöhemmin myös Game Boy Advancelle uuden vapaaehtoisen luolaston ja neljän uuden hahmoluokan voimin.

Varmasti juuri tämän monimutkaisen hahmonkehityksen ja monenlaisten pelivaihtoehtojen takia Final Fantasy V:llä on erityinen paikka sarjan fanien sydämessä. Vaikka se ei ole saavuttanut niin suurta suosiota, kuin edeltäjänsä ja seuraajansa, on se kiistaton merkkipaalu sarjan historiassa. Sen hahmoluokkasysteemiä on kopioitu tähän päivään saakka sekä Final Fantasyjen, että monien muiden japanilaisten roolipelien osalta.















Final Fastasy VI (SNES) 1994

Neljännen Final Fantasyn jälkeen Hironobu Sakaguchi oli nimitetty Squaren varajohtajaksi, eikä hän uusilta kiireiltään yksin pystynyt ottamaan vastuuta sarjan kuudennen osan tuottamisesta. Hänen tuekseen astuivat Yoshinori Kitase ja Hiroyuki Ito, joilla kummallakin oli vankka kokemus Squaren leivissiä. Uuden johtotiimin voimin aloitettiin pelisarjan, ellei koko sen astisen videopelihistorian kunnianhimoisin projekti, Final Fantasy VI.

Final Fantasy VI hylkää sarjan aikaisempien osien keskiaikaiset asetelmat ja keskittyy teknologialtaan huomattavasti kehittyneempään maailmaan. Loitsut ja taikavoimat ovat kadonneet tuhat vuotta sitten käydyssä salaperäisessä Magin sodassa. Kuitenkin paha Gestahlin imperiumi on löytänyt tavan istuttaa maagisia kykyjä sotakoneisiinsa ja alistanut niiden avulla suurimman osan ympäröivistä kuningaskunnista valtansa alle.

Pelin päähahmo, loitsimistaidon omaava tyttö, Terra Bradford, murtautuu tarinan alussa keisarillisten joukkojen asettaman orjapannan hallinnan alta ja liittyy nuoren Locke-varkaan suosiollisella avustuksella Figaron kuningasperheen kanssa tiivistä yhteistyötä tekevään kapinaliittoon. Kapinalliset saavat pian selville, että imperiumin voittamattomien sotakoneiden takana ovat muinaisista Espereistä uutetut taikavoimat. Sen lisäksi keisarin lopullisena tavoitteena on löytää ja valloittaa näiden ihmeellisten olentojen asuttama valtakunta. Tarinan edetessä käy kuitenkin ilmi, että imperiumi ei suinkaan ole maailmalle se kaikista hirvittävin uhka. Ensimmäisissä maagisoturikokeiluissa järkensä menettänyt keisarin oikea käsi, Kefka Palazzo, onnistuu lähes sattuman kautta saamaan Espereiden valtakuntaa ryöstäessään puolijumalan voimat ja sen seurauksena tapahtumat paisuvat suorastaan apokalyptisiin mittoihin.

Final Fantasy VI.n draaman kaari on huomattavasti pidempi, laajempi ja monimutkaisempi, kuin missään aikaisemmassa sarjan pelissä. Merkittäviä hahmoja ja heidän välisiä suhteitaan on niin paljon, että perässä on aluksi suorastaan vaikea pysytellä. Lisäksi hahmot eivät ole enää niin helposti tunnistettavissa joko hyviksi tai pahoiksi. Tarinan kuljetukseen käytetään huolella ja kiireettä aikaa pitkien keskustelujen ja takaumien avustuksella. Kaupunkien yksilökohtaiset ulkoasut, elinkeinot, yritykset ja huvitukset luovat kuvan elävästä ja hengittävästä maailmasta tavalla, jota ei ollut aikaisemmin nähty.

Myös pelattavien hahmojen määrässä ylitetään kirkkaasti kaikki edeltävät ja tulevat sarjan pelit. Vapaaehtoiset ja piilotetut mukaan lukien pelaaja voi valita oman ryhmänsä neljäntoista erilaisen hahmon joukosta. Hahmot on jaoteltu löyhästi erikoisosaamisten mukaan, jotka jäljittelevät joiltakin osin aikaisempien pelien luokkia. Sabin Figaro on munkki-hahmoluokkaan kuuluvaa paljasnyrkkistä taistelijaa muistuttava kamppailulajien mestari, Cyan Garamonden toimintavalikosta löytyy samurain erikoishyökkäyksiä ja Strago pystyy sinisen maagin tavoin käyttämään vihollisten erikoisliikkeitä hyödykseen. Hahmojen yksilöllinen kehitys alkaa kuitenkin oikeastaan vasta magicite-kristalleihin suljettujen Espereiden avulla. Jokainen Esper-kristalli opettaa kantajalleen loitsunsa pysyvästi tietyn taistelukokemuksen jälkeen. Näin kristalleja vaihtelemalla pelihahmosta voi rakentaa joko mustalla magialla vihollisia murskaavan tai voimistusloitsuilla kumppaneita tukevan. Hienosäätöä tuovat myös erilaisia tilabonuksia antavat reliikit, joita jokaisella hahmolla voi olla kaksi kerrallaan.

Taistelusysteemi eroaa Final Fantasy V:stä lähinnä ulkoasullisesti. Loitsuhyökkäyksistä on tehty entistä näyttävämpiä ja kutsupetoina toimivat Esperit ovat erityisen yksityiskohtaisia ilmestyksiä. Uusina taisteluryhmittymien muotoina nähdään niin sanottu haarukkahyökkäys, jossa pelaajan hahmot ovat vihollisten piirittämänä ja sivuhyökkäys, jossa tilanne on päinvastainen. Gauta ja Umaroa lukuun ottamatta jokaisella hahmolla on myös voimakas niin sanottu epätoivohyökkäys, joka aktivoituu kestopisteiden ollessa hyvin alhaisia.

Final Fantasy VI koostuu kahdesta maailmankartasta, joista jälkimmäistä pääsee tutkimaan ennennäkemättömän vapaasti. Pelaaja saa itse päättää, mitkä tehtävät ottaa suoritettavakseen, eikä niistä tarvitse läpäistä läheskään kaikkia ennen siirtymistä viimeiseen luolastoon. Maailmankartalla eteneminen esitetään ensi kertaa Super Nintendon Mode 7-tekniikkaa hyödyntäen ja se antaa muuten kaksiulotteiselle maailmalle komeaa syvyysvaikutelmaa. Tehostetta käytetään myös aika ajoin välinäytöksissä ja pelin ilmestyessä varsin vaikuttavissa animaatioissa.

Pelin musiikki on saanut ylistystä monipuolisuutensa ja tunnelmallisuutensa ansiosta. Nobuo Uematsu loihti Super Nintendon vaatimattomien äänimahdollisuuksien puitteissa muun muassa kokonaisen oopperakohtauksen lauluineen kaikkineen. Myös viimeisessä taistelussa taustalla soiva ”Dancing Mad” on pitkä, mahtipontinen ja mieleenpainuva kappale.

Final Fantasy VI oli sarjan kolmas osa, joka julkaistiin Amerikassa ja tämän mukaan se sai myös järjestysnumeronsa. Peli koki käännöstyönsä aikana melkoista sensuuria kielenkäytön, hahmojen vähäisen pukeutumisen ja uskontoviittausten saralla. Sensuuri poistettiin myöhemmin Playstationin ja Game Boy Advancen versioista.

FF VI sai kriitikoilta ilmestyttyään huhtikuussa 1994 pelkästään positiivista palautetta ja se valitaan yhä säännöllisesti kaikkien aikojen parhaiden pelien listoille. Syvällisen tarinansa ja varsinkin loppupuolen vapaamman etenemisensä ansiosta se on jäänyt monien sarjan pitkäaikaisten fanien muistoihin parhaana Final Fantasyna.

Muista lukea myös osa Final Fantasy pelisarja-artikkelin osa 2/2!

Jaakko Näsi 30.6.2012